Auto yskii hieman, ja sammuu.
Sama moottori, joka on juuri kuljettanut meidät läpi Euroopan, Englannista Tampereelle ja takaisin Helsinkiin, tukehtuu juuri kun matelemme lopulta Tallinnan-laivaan. Avaan konepellin ja tönin erilaisia osia neuvottomana. Avaan ilmanputsarin kopan ja koputan puhdasta suodatinta. Yritän löytää polttoaineensuodattimen ja tajuan että se on jossain auton alla piilossa, eikä käsin avattavissa. Potkaisen pakoputkea. Saan koneen käyntiin, ja se käy, mutta kuin astmaatikko kukkivassa koivikossa, kuristuen näkymättömään kaulapantaan heti kun pitäisi alkaa juosta. Soitan 600 kilometrin päähän, Rikulle, kaverille joka on vuosikaudet korjannut ja huoltanut kaikki ne epätoivoiset markan menopelit ja kympin kuormajuhdat jotka olen haudan partaalta raahannut kuljettamaan minua ne miljoonat kilometrit, vielä viimeisen vuoden tai viisi.
”Katalysaattori.” Ymmärrän heti. Se platinalankahässäkkä on irronnut pöntöstään ja tukkii putken kuin Axel Foleyn banaani. Toki vaihdoin pöntön jossain Saksan ja Italian välillä jouluna 2011, mutta vaihdoinko silloinkin käytettyyn mutta vähemmän ruosteiseen? En tiedä.
Jos annan moottorin pysähtyä ilman kaasua, se ei sammu. Jos annan kaasua vain auton liikkuessa, se liikkuu, kunhan ei ajeta liian hiljaa tai kovaa. Ryntäytän auton ramppia pitkin ylös laivaan ja autokannen perälle, virta pois, jarru päälle ja äkkiä kannelle. Olemme matkalla!
Tallinna!
Joonas ja Maria ovat meitä vastassa Suur-Karjan ja Müürivaheen kulmassa, me taas olemme Vãike-Karjan kulmassa. Sannan hätistellessä jalankulkijoita pois alta, minä nilkutan auton ajokelvotonta Müürivahe tänavaa ylös, ohi Must Puudelin ja Sõpruse-elokuvapalatsin, koko matkan Kunstihooneelle ja sen takaportista sisään.
Tämän on pakko olla Tallinnan hienoin näköala. Edes Toompeaa hallinneet saksalaiset ritarit eivät voineet nähdä kaupunkia näin, Niguliste-kirkon noustessa ylväänä edessä, meren väikkyessä Musiikkiopiston takaa laivoineen, ja tuulessa kuin pellinjäykäksi tärkätyn Suomen kauppalipun liehuessa kellon ympäri suurlähetystön katolla Toompean laella. Avaamme Saksasta tuodun pullon berliiniläistä Rotkäppchen-sektiä ja juomme lasilliset menestyksekkään residenssin aloittajaisiksi, samalla kun Jonaksen lapsi juoksee parvelle vieviä portaita ylös ja alas.
Aloitan heti työt. Sanna rakentaa itselleen työpisteen ylätason kaiteen ääreen, minä siirtelen pöytiä kunnes valo tulee oikeasta suunnasta, vasemmalta. Koemakaamme vuodesohvat ja valitsemme niistä mukavamman. Huomenna Sanna joutuu lentämään kuvauskeikalle Englantiin, minä jään muutamaksi päiväksi yksin. Kun olen saattanut Sannan taksiin, en osaa nukkua vaan laitan kameran kuvaamaan time-lapse-moodissa kuinka aurinko nousee. Siinä kuvassa piirtyy taivaalle valkoinen viiva, Sannan kone, jossa hän samaan aikaan kuvaa ikkunasta aamuöistä Tallinnaa.
Ensivaikutelma ateljeesta.
Kun tulen kaupasta, on oven edessä (ovi on vaarallisesti Kuku-kohvikin terassi) tuttuja. Eestin Kirjailijaliiton kokous on päättynyt, ja Asko juo tuossa olutta kuin ei mitään, Ville punaviiniä. Lähdemme ottamaan tuntumaa kaupunkiin, Balti Jaam -torin läpi Kalamajan kaupunginosaan ja siellä tarkemmin Tops-baariin. Siitä Telliskiven kautta kaartaen Kassisabaan, jossa Askon vaimo Julia, ja heidän tyttärensä, ja tyttären kaksi rottaa, ja pientä syötävää ja viiniä ja puhetta sekaisin viroksi, englanniksi, suomeksi. Olemme kaikki olleet samoissa kylissä ja residensseissä eri maissa eri aikaan, ja muistelemme yhteisiä tuttuja, kyläkauppiaita ja baarinpitäjiä. Nämä ovat minun ihmisiäni. Yöllä päädymme Villen kanssa pikaisen Valli-baari -pysähdyksen kautta meille ja teemme selvää vielä yhdestä punaviinitonkasta kertoen uskomattomia mutta tosia ja hauskoja juttuja seikkailuistamme.
Yritämme järjestää Sannalle syntymäpäiväjuhlat. Valitettavasti ensimmäistä kertaa aikoihin ei Sanna ole päässyt tekemään online-check-iniä, ja Manchesterin kentältä tulee viesti: “Lento ylibuukattu, matkalaukkua etsitään ruumasta.” Ihanat lentoyhtiön virkailijat ovat varanneet Suomen passilla matkustavalle Sannalle huoneen hotellista, ja valinta on helppo, kun vertaa kotitaloon josta lämmitys on käännetty pois päältä ja jääkaappi tyhjillään. Aamulla lento Heathrown kentälle, vaihto Helsinkiin, ja lopulta vaihto Tallinnaan; syntymäpäivää voi viettää niinkin kansainvälisesti. Perun kutsut, mutta Asko ja Julia eivät saa viestiä, vaan tulevat paikalle, ja onneksi olen laittanut pientä syötävää ja ostanut viinit kaiken varalta kuitenkin. Vietämme hauskaa iltaa keskustellen, ja yöllä jäämme Askon kanssa puhumaan suuria, ja kun Sanna puolitoista vuorokautta matkustettuaan väsyneenä palaa, löytää hän olohuoneesta kaksi taiteilijaa selittämässä huitoen ja halaten jotain elämää suurempaa ja nyt jo käsittämätöntä.
Tarinan tapahtumapaikkoja hakemassa.
Vimmaisessa innossani olen myös kirjoittanut yli 20 sivua käsikirjoitusta ja lukenut Tallinnan ja Eestin historiaa niin että päässäni pyörivät alkemistit, ritarit, merirosvot ja nunnat alkavat ilmestyä eteeni kirkkaassa päivänvalossakin. Tilaan Suomesta, Hannulta, kaikki Indrek Harglan kirjat, koska Julia on aivan oikein huomauttanut että dekkareita on hauskempi lukea kuin Kaupunginarkiston muinaisia alasaksan kielellä kirjoitettuja asiapapereita. Menemme alakertaan tervehtimään Eliniä, sovin Üllen kanssa aikataulut joiden mukaan opetan Lasnamäessä nuoria ja Kasparin kanssa Hobusepean luennon taideopiskelijoille. Valokuvaaja Tomi on tulossa Tallinnaan, sovimme tapaamisen. Ja taas Kuku-kohvik esittää magiansa: kun kuljemme ovesta, Ville liittyy seuraan ja kierrettyämme valokuvaamassa kaupunkia päädymme heille Pohjois-Tallinnaan, monen paikallisen nähtävyyden kautta.
Olen sopinut Sannan valokuvanäyttelyn suunnittelemiseksi tapaamisen Aivarin kanssa Von Krahlissa. Siispä sovin myös Tomin kanssa tapaamisen sinne. Kun olen puhunut heidän seurueelleen vapaan pääsyn illan keikasta huolimatta, käy ilmi että he ovatkin Must Puudelissa. Sinne siis.
Must Puudelissa seuraan lyöttäytyy välittömästi muitakin mainioita ihmisiä. Arkkitehti Kaido ja runoilija Jürgen, jonka kanssa on välittömästi kuin olisi tunnettu aina. Puhe saa siivet ja lentää kattojen yllä. Aamulla muisti on pirstaleina, mutta tarina päässäni on ottanut aimo harppauksen eteenpäin ja jatkan käsikirjoitusta, jota on pian koossa yli 40 sivua.
Sanokaa mitä sanotte, mutta en ole tottunut siihen että lokit poseeraavat kohteliaasti.
Sama lokki tulee joka päivä koputtamaan ikkunaan, ja juttelee hetken kohteliaasti ennen kuin lentää pois. Kun se vielä oppisi olemaan kommentoimatta keskeneräistä työtä.
Seuraavat päivät keskityn työntekoon, ja kun Jyrki kutsuu meidät lauantaiksi Tallinn Rock Cafehen keikalle, päätämme jättää muut riennot väliin, vaikka hiukan houkuttelisi mennä katsomaan Vennaskondin Võluri Tagasitulek -levyn 20-vuotisjuhlakonserttia. Olen ylpeä työmoraalistamme. Sanna leikkaa ja renderöi teratolkulla elokuvanpätkiä, joista joskus syntyy pitkä elokuvamme Crossroads at Midnight – soittajan valinta. Lauantaina päivällä lähdemme Telliskiveen kiertämään kirpputoreja. Tarvitaan ainakin taulunkehyksiä: Sannan näyttelykuvista on osa jäänyt Helsinkiin ja osa kehystämättä, pitää mitata ja tulostuttaa puuttuvat. Telliskiven kolmannen kirpputorin kohdalla on kaksi niin humalaista nuorta, ettei siihen taida riittää mikään määrä viinaa. Toinen juoksee joka askeleella päin seinää niin että kajahtaa kuin terästä valssattaisiin, ja pään ympärille nousee sakea pölypilvi.
Rock Cafe on melkein täynnä, vain sivulehterit kiinni, joten arvelen paikalla olevan noin 1000 ihmistä. Tämä on toinen Tallinna, ja pistää miettimään millaisena kaupunki näyttäytyy niille jotka vain työn puolesta pistäytyvät, hoitavat hommat ja jatkavat matkaa. Aamuviideltä jatkoilta palatessa Tatari-katu on kumman kuhmuinen, kompastun ja rikon vasemman housunpolveni. Onneksi sellainen on taas muotia.
Telliskiven kirpputorialue.
Sunnuntaina nukumme pitkään. Illalla kylään tulevat Joonas ja vaimonsa Elina, sekä Aivar. Elin ja Andreas eivät pääse, koska Elinillä on ruokamyrkytys. Voi toista. Loppuyöstä jäämme Aivarin kanssa kolmin muistelemaan menneitä ja haaveilemaan tulevasta, ja ymmärrämme, Sanna ja minä molemmat, että emme halua lähteä tästä kaupungista vaan ehkä joskus vielä rakentaa tänne kodin. Tämä oivallus pyörii päässämme koko seuraavan viikon niin, että muista mielikuvista ei ole jälkeäkään; työtä kuitenkin on tehty, siitä kertovat täydet muistikirjat ja luonnoslehtiöt ja valokuvista täyttyvät siirtolevyt.
Harmaa ilma kääntyy kevääseen juuri sopivasti Kassisaban Kevätpäivän lähestyessä. Veljeni Antti ja poikansa tulevat kylään pääsiäispäiviksi, ja kävelemme ympäri kaupunkia. Menemme Askon ja Julian luokse kylään, ja keskustelu menee niin että Antti puhuu kaikille viroa paitsi Sannalle ja minulle myös suomea, me puhumme Julialle englantia ja Askolle suomea, ja lapset puhuvat omia kieliään ja ymmärtävät minkä ymmärtävät, mainiosti.
Kassisaban eli Kissanhännän kevätpäivillä aurinko paistaa, lapset leikkivät ja aikuiset notkuvat ruokakojuilla. Olemme juuri saaneet Jürgenin ja muiden ystävien kanssa kuulumiset vaihdettua, kun paikalle juoksee Eestin pääministeri Taavi, Jürgenin vanha koulutoveri, television kuvausryhmä perässään. Pakenemme heti sivummalle, mutta kuulemme kuinka haastattelija on aivan liekeissä päästessään todistamaan kuuluisien ystävysten tapaamista koko televisiota katsovan kansan edessä.
Yöllä katsomme ulkoilmaesityksenä Emir Kusturican loistavaa Musta kissa, valkoinen kissa -elokuvaa melkoisella volyymilla keskikaupungin tähtikirkkaan taivaan alla. Ihmiset nauravat ja taputtavat elokuvan mukana, ja meistä tuntuu hyvältä olla siinä, tässä ja nyt. Aamulla kirjoitan tarinaan yhden luvun lisää, otan toisen pois ja siirrän kolmatta, sitten alan valmistella tiistain ja keskiviikon luentoja. Sanna maalaa kehyksiä kultamaalilla odotellessaan vedoksia valokuvatulostamosta.
Haaveena sarjakuvakirjasto
On hyvä pitää hiukan taukoa käsikirjoittamisesta, ja Lasnamäen Paepealsen kirjastossa pidettävä Suomalaisen koulun sarjakuvakurssi on juuri sopiva tilaisuus verrytellä ja puhua vaihteeksi suomea kuten suomalaisille puhutaan, yrittämättä koko ajan hakea vironkielisiä sanoja. Paepealsen kirjastonjohtaja Piret ja minut paikalle kutsunut kirjastonhoitaja Ülle ovat syystäkin ylpeitä kirjastostaan, joka lisäksi haaveilee tulevaisuudesta Eestin ensimmäisenä sarjakuvakirjastona. Erittäin hieno suunnitelma.
Esitän toivomuksen että kirjastoon hankittaisiin suomalaisista uusimmista sarjakuvista ensi alkuun ainakin Ville Rannan, Tiitu Takalon, JP Ahosen ja Mari Ahokoivun työt, ja ne myös tilataan. Kun tiedän että useimmat kirjaston nuoret käyttäjät puhuvat kotikielenä venäjää, esittelen varovasti myös ajatuksen että Pietarin Boomfest-sarjakuvafestivaalin ja sarjakuvakustantamisen takana toimivan Dimitri Jakovlevin kanssa voisi kenties tehdä yhteistyötä näyttelyjen ja kirjojen muodossa. Ivar tulee kiireisesti käymään, ja nopea tervehdysten vaihto venyy toista tuntia kestäväksi jutteluksi niistä ja näistä, mielenkiintoisista asioista sarjakuvan ja kaupungin saralta.
Jos luentopäivät Paepealsessa olivat leppoisaa verryttelyä, on Hobusepean taideopiskelijaluento rankinta tohtorinväitöstasoa. Täysi sali saa johdatuksen tarinankerrontaan niin kuvallisella kuin dramaturgisella puolella, ja veikkaan että moni joutuu pureskelemaan kuultua vielä pitkän aikaa. Paras yleisö on innostunut ja työhönsä vakavasti suhtautuva ammattilaisyleisö, ja tämä on yksi parhaista, sanon tuhansien opetustuntien kokemuksella. Joukossa on useita ammattilaisia ja opettajia, kuten alakerran naapurini Marko ja aivan erinomaisia kysymyksiä esittänyt Meelis, sekä tietysti joukko vanhoja ystäviä kuten Elin, Andreas ja Aivar. Onneksi ehdimme edellisiltana valmistautua valitsemalla käsiteltäviä asioita kellarin legendaarisessa taidetyöpajassa Kasparin ja Marin kanssa, muuten annettu kaksituntinen olisi aivan varmasti venähtänyt viideksi.
Luentojen jälkeen jatketaan välittömästi Sannan avajaisilla Von Krahlissa, ja kaikki jännitys siitä, osaako yleisö nähdä kuvien elämänhiomissa kaduissa ja kasvoissa kauneuden, pyyhkiytyy välittömästi pois. Runsas ja isolta osalta aivan tuntematon yleisö katsoo tarkkaan kuvia, ja kysyy Sannan valokuvaajansydäntä eniten lämmittäviä kysymyksiä kuten sävyvalintoja, raetta, piirtoa ja sisältöä; kukaan ei kysy mikä on kameran malli ja mikä suodin digitoinnissa. Parhautta! Kaikki tuntuvat olevan aivan tyytyväisiä muutamaan pulloon punaviiniä ja vastapaistettuun valkosipulileipään tarjoiluna.
Von Krahl, seinillä Sannan näyttelyä.
Tästä alkaa näyttelynavajaisten sarja. Melkein joka päivä on yksi, kaksi tai kolmekin tapahtumaa, ja yritämme käydä ainakin ne joissa on tuttuja mukana. Selvästi on niin että taiteessa tapahtuu, ja niin tilaus kuin sanomisen tahto ovat olemassa. Eesti on pieni maa jossa on vähän ihmisiä, suuria taloudellisia menestyksiä ei kotimarkkinoilla voi syntyä, motiivi tekemiseen pitää siis löytää taiteellisesta kunnianhimosta. Myös vientimarkkinat kiinnostavat. Pohdimme tätä, ja yritämme katsoa mitä jo on tehty ja mitkä muualta tutut toimintamallit vielä antavat odottaa, kun ajelemme busseilla ja raitiovaunuilla ympäriinsä – kiitos Ühiskaart -matkakortti – ja katsomme miten ihmiset elävät. Laitamme kamerat kuvaamaan time-lapsea, jossa valot ja varjot vaeltavat kaupungin halki täydet 24 tuntia.
Niguliste yöllä.
Julkinen liikenne on toimivaa, kaupunkilaisille ilmaista ja vieraillekin edullista.
Kirsi ja miehensä Jussi tulevat Tallinnaan ostoksille. He tietävät kyllä hyvin että iltapäivälehtien ja poliitikkojen viljelemä “Viron halpa alkoholi” ei ole kovin halpaa, eikä säästöä synny ellei sitä osta aivan järjettömiä määriä, mutta enemmän kyse on elämäntavasta. Siinäpä pariskunta joka reissaa vielä meitäkin enemmän. Eestin alkoholihinnat ovat aivan Euroopan keskitasoa, verrattavissa Englantiin ja Ranskaan, Saksassa ja varsinkin Luxemburgissa olisi paljon halvempaa. Hiljaa mielessäni mietin, että yksi syy kaljarallille on varmasti myös tarve heittää kapuloita S- ja K-ketjun rattaisiin, ja tukea sellaista kulttuuria jossa ei vielä olla päästy samalle holhoamisen asteelle. No, niin tai näin, menemme Kapteeni Tenkešin unkarilaiseen ravintolaan, jonka herkullinen paprikachilitahna ei petä tälläkään kertaa – syötyämme pöydässä olleen purkin puhtauttaan kiiltäväksi ostamme vielä pari purkkia mukaan.
Sunnuntaina paistaa aurinko, päätämme leikkiä turistia ja tehdä jotain mitä tavallisesti emme tekisi: menemme Raekoja-aukiolle ja katselemme terassit läpi valiten niistä viihtyisimmän, otamme oluet ja puhumme englantia kuin olisimme päiväristeilyllä. On mielenkiintoinen ja uusi kokemus olla yrittämättäkään puhua viroa, mutta se ei tunnu hyvältä vaikka tarjoilijoiden kielitaito on aivan riittävä.
Tauko ja sen aikana pidetyt pitkät ja innostuneet keskustelut Markon kanssa tekevät tehtävänsä, ja nyt näen kirjan sivu sivulta valmiina edessäni, ja pystyn sen myös luonnostelemaan A5-kokoiseen mustakantiseen vihkoon, jokaiselle vihon sivulle yhden aukeaman. Pikaiset neuvottelut Joonaksen ja Suomen-kustantajani Janne-Matin kanssa johtavat päätökseen, että kirjaan tulee 68 148×210 -kokoista mustavalkosivua, kovat kannet. Julkaisuajankohta Eestissä joskus vuoden vaihteessa, Suomessa ehkä jo syyskuussa Helsingin sarjakuvafestivaaleilla. Tulee kiire.
Danse Macabre, kuolemantanssi. Näette sitten.
Käyn alakerran taidetarvikeliikkeestä lisää lehtiöitä, tarpeeksi että koko tarinan voi piirtää samalle Räpinan paperitehtaan kierrätysmateriaalista tehdylle piirustuspaperille, sille jonka lehtiöiden ruskeanharmaassa kannessa on Wiiraltin piirros nuoresta berberittärestä. Kuinka se onkaan ihan eri maailmasta kuin oman nuoruuteni suomalaiset Walkin piirustuslehtiöt, joiden ilkeästi kiiltelevässä kannessa oli kammottavasti sutattu soittajan kuva, joka suorastaan pakotti repimään lehtiön kannen irti jo kaupassa ettei se tuo rumuutta mukanaan. Lakkasin käyttämästä suomalaista paperia piirtämiseen joskus 1990-luvun alussa, kun huomasin että kammottavien kansien ohella niissä on myös kokoonpanolinjan jäljiltä silikonitahroja, jotka pilaavat piirroksen jos kynä osuu sen kohdalle, joten en tiedä mitä lehtiöiden kansiin nykyään Suomessa painetaan.
Piirtäminen lähtee hyvin käyntiin, mutta ilma muuttuu sen verran tuuliseksi ja koleaksi, että ikkunan ääressä työskenteleminen ottaa hartioihin ja ranteisiin. Ratkaisen ongelman menemällä lehtiön ja nipun sinikyniä kanssa peiton alle sänkyyn, luonnostelen siellä kuplien paikat ja ihmisten sijainnin sivulla, sitten pukeudun lämpimään Batman-kylpytakkiini ja siirryn pöydän ääreen oikomaan läheltä tihrustaessa vinoutuneet söhryt suoriksi piirustuksiksi. Ymmärrän, että tämän tarinan toteuttaminen vaatii ennen kaikkea sitä, että kaikki paikat pitää pystyä tunnistamaan varmasti, mutta niin ettei Tallinnaa mainita nimeltä. Myös veljeni ajatus siitä, että tarinan konna on niin paha, että hänen pahuutensa on syönyt hänestä kaiken ihmisyyden pois, on erinomainen, ja auttaa loppuratkaisun tekemisessä. Kunpa ilma lämpenisi niin että voisin mennä luonnoslehtiön kanssa ulos piirtämään!
Turistipäivä. Turistit ovat merkittävä taloudellinen tekijä, ja matkailuhan avartaa aina.
Hapankerma on äärettömän addiktoivaa eikä siitä voi saada tarpeekseen.
Menemme purkamaan Sannan näyttelyä. Von Krahlissa on levymessut, ja siinä jutellessamme Aarnin, Aivarin ja muiden tuttujen kanssa, törmää sisään Jürgen, joka on Kaidon ja Villun kanssa ravintolan pihaterassilla nauttimassa keväästä. Liitymme seuraan, ja lopuksi Kaido ja Jürgen auttavat kantamaan Sannan kuvat, joita on paljon, meille. Ilta jatkuu erilaisin vaihein ja päätän että seuraavana päivänä paitsi lopulta soitan autonkorjaajalle ja hoidan auton huoltoon kun residenssiaikakin lähestyy loppuaan, myös kirjoitan tämän blogikirjoitukseni puhtaaksi ennen kuin jatkan piirtämistä. Joten tässä se on. Nyt teroitan puoli tusinaa Derwentin sinistä puukynää, laitan papereihin käsikirjoituksen mukaiset ruudut valmiiksi ja jatkan luonnostelua siitä mihin jäin. Sivulta 22 jossa päähenkilöni huomaa että samalla kun elämä menee eteenpäin, liikkuu kokeminen taaksepäin, ja joka sen onnistuu saamaan kiinni saa palkakseen koko historian, aikojen alusta menneeseen silmänräpäykseen.
Teksti: Kivi Larmola
Kuvat: Sanna Larmola
Sarjakuvapiirtäjä Kivi Larmola ja valokuvaaja Sanna Larmola ovat CUNE Comics-in-Residence-ohjelman taiteilijaresidenssissä. CiR-ohjelma järjestää residenssejä ympäri Euroopan ja seuraava haku avataan taas syksyllä 2014.